"EI HAUKKU HAAVAA TEE"
- Vai tekeekö sittenkin...?
Alkukeväästä rohkea 11-vuotias Valtteri-poika kertoi Aamu-TV:ssä kohtaamastaan vihapuheesta ja rasismista ( Aamu- TV 21.3.2016). Tämän seurauksena monet päättäjät ovat mm. sosiaalisessa mediassa kommentoineet ja kiittäneet Valtteria hänen rohkeudestaan aina Valtakunnan Presidentti Sauli Niinistöä myöten ja tuominneet rasismin.
Erilaisuutta aggressiivisessa mielessä korostava vihapuhe, nimittely, syrjiminen, eristäminen sekä henkinen ja fyysinen väkivalta, jollaisiksi rasismia kuvataan, jättää jälkensä etenkin lapsiin, joiden voi olla vaikea ymmärtää satuttavien ja hämmentävien sanojen ja tekojen merkitystä. Jatkuvan vihapuheen kuuleminen saa lapsen kokemaan, ettei hän ole yhtä arvokas kuin muut ja kokee itsensä ulkopuoliseksi, yhteisöön kuulumattomaksi. Jos lapsi joutuu kohtaamaan tällaista aikuisen taholta tai aikuinen ei puolusta häntä rasistiselta kohtelulta, lapsen luottamus aikuiseen katoaa ja hänen perusturvallisuuden tunteensa menee rikki, kertoo eräässä artikkelissa lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila. Rasismin uhriksi joutunut lapsi kaipaa myötätuntoa ja lohdutusta, kannustusta ja rohkaisua sekä vakuutusta siitä, että hän on tärkeä ja arvokas juuri omana itsenään.
Opiskeluni myötä olen saanut etuoikeuden tutustua maahanmuuttajataustaisiin lapsiin ja nuoriin opintoihini liittyvän käytännön harjoittelun kautta perusopetuksen valmistavalla luokalla. Harjoittelu antoi minulle uusia näkökulmia ja tilaisuuden pohtia omia ja kanssaihmisteni asenteita erilaisuuden sietämistä kohtaan. Aikaisemmat kosketukseni monikulttuurisuuteen ja etenkin turvapaikanhakijoihin juontavat juurensa aiheen ympärillä velloneeseen uutisointiin ja sosiaalisen median luomaan kuvaan, jotka usein sotivat omia arvojani vastaan. Kohahduttavat uutiset noteerataan, mutta monet ennakkoluulot johtuvat tietämättömyydestä ja väärinkäsityksistä. Ne aiheuttavat kärjistyneitä tilanteita ja aggressiivisiakin reaktioita.
Olen ylpeä oman paikkakuntani päättäjistä, jotka päättivät tarjota turvapaikanhakijoille kodin ja vapaaehtoisten tekemästä työstä heidän hyväkseen. Kaupungin rajallisten resurssien lisäksi myös seurakunta sekä kaupungissamme toimivat yhdistykset ja yritykset ovat kantaneet kortensa kekoon yhteisöllisyyden ja tutuiksi tulemisen edistämiseksi järjestämällä yhteisiä tapahtumia ja retkiä.
Itse sain mahdollisuuden kulkea hetken matkaa näiden lasten ja nuorten rinnalla kotoutumisen polulla tähän uuteen maahan ja uuteen kulttuuriin. Olen kiitollinen tästä tilaisuudesta tukea heidän koulunkäyntiään ja sopeutumistaan omalta osaltani. Työskentely maahanmuuttajien ohjaajana oli minulle aivan uusi aluevaltaus, jota jännitin etukäteen hieman. Alun jäykkyyden jälkeen yhteistyömme oli erittäin antoisaa. Myös minä tunsin saavani vastavuoroisesti harjoittelusta paljon, ehkä enemmän kuin tunsin antaneeni. Niin herättävä ja opettavainen kokemus käytännön harjoittelusta jäi.
Monikulttuurisessa ohjaus- ja kasvatustyössä on ensisijaista kohdata kukin henkilö yksilönä. Meillä jokaisella on omat tarpeemme ja omat yksilölliset piirteemme. Kulttuuriin ja tapaperinteeseen liittyvät piirteet ovat vain yksi osa identiteettiämme. Monikulttuurisuuden lisääntyessä on tärkeää muistaa humaanius ja ensisijaisesti kohtaamme lapsen aina lapsena ja vanhemman vanhempana, kulttuurierot ovat tässä kohtaamisessa vasta toissijaisia huomioita. On kuitenkin hyvä ottaa toiminnassaan huomioon esimerkiksi uskonnollisiin tapoihin liittyvät seikat vuorovaikutustilanteissa, jotta karkeita kunnianloukkauksilta ja väärinkäsityksiltä vältyttäisiin, mutta tärkeintä on luottamuksen luominen ja sen ylläpitäminen sekä ihmisyys, toisen kohtaaminen aidosti, avoimesti ja sydämellisesti.
Edellä mainitun oivalluksen minulle konkretisoi hyvin elävästi eräs pieni afgaanipoika osoittamalla, että 6-vuotias on aina 6-vuotias oli hänen kulttuuritaustansa mikä tahansa ja varsinaisen yhteisen kielen puuttuessa jo pelkällä lapsen lämpimällä kohtaamisella pääsin pitkälle vuorovaikutussuhteen luomisessa. Itse toivon, että muistaisimme erilaisuuden olevan ennemminkin vuorovaikutusta rikastuttava kuin rajoittava tekijä ja olen nyt itsekin henkilökohtaisesti monikulttuuriselle erilaisuudelle avoimempi ja monta, monta kokemusta rikkaampi!
Visuaalisesti erilaisuuteen tutustuttavana kuvataidetyönä teimme 8-vuotiaan tytön kanssa yhdessä yllä kuvatun yhteisen taideteoksen, jossa yhdistyvät aikuisen ja lapsen kädet iloiseen tervehdykseen. Työtä varten tarvitaan A3-kokoinen paperi, lyijykynä, puuvärit sekä vesivärit. Paperi voidaan teipata alustaan maalarinteipillä, jolloin se pysyy hyvin paikallaan ja työhön saadaan näin siistit reunat. Paperille piirretään lyijykynällä molempien kädet omaa kättä mallina käyttäen. Tarkastellaan ja vertaillaan hetki käsien kokoa, ihon sävyä, koristeita kuten sormuksia tai tytöillä ehkä kynsilakkaakin ja halutessa piirretään näitä yksityiskohtia myös käsiin. Tämän jälkeen kumpikin värittää oman kätensä puuväreillä ja sen jälkeen tausta maalataan vesiväreillä yhteisesti valitulla molemmille mieleisellä värillä.
