LAPSUUDEN POLKU ON PARASTA AIKAA, SEIKKAILUN MIELTÄ JA SADUN TAIKAA!

Tiedätkö mitä?

Oli kerran pikkuinen - tiedätkö mikä?
Ihan hirveän pikkuinen - tiedätkö mikä?
Ihan hirveän pikkuinen kissa.

Ja se pikkuinen kissa - tiedätkö mitä?
Se pikkuinen kissa - tiedätkö mitä?
Hiipi illoin kellarissa.

Mutta kellarin loukossa - tiedätkö mitä?
Siellä kellarin loukossa - tiedätkö mitä?
Asui kamalan suuri rotta.

Ja se kamala rotta - tiedätkö mitä?
ajoi pois sen kissan - uskotkos sitä?
Mutta se on aivan totta!

-Marjatta Kurenniemi-

Eilen 18.10. vietettiin satupäivää ja koko tämä viikko on laajennettu kokonaiseksi valtakunnalliseksi satuviikoksi. Tällä viikolla monella paikkakunnalla, etenkin kirjastoissa, on varmasti monenlaisia satuihin ja lukemiseen liittyviä tapahtumia tarjolla. Monissa päivähoitopaikoissakin on varmasti panostettu satuviikon toteutukseen ja teemaan liittyvään toimintaan. Päivähoidon arjessa luetaan tietenkin paljon muutenkin, mutta näin satuviikolla erityisesti. Lasten kanssa tehdään esimerkiksi omia satukirjoja ja keksitään omia satuja sekä tietenkin myös sadutetaan.

Sadutus onkin hyvin monipuolinen menetelmä etenkin lasten parissa työskennellessä, joskin sitä voidaan käyttää myös hyvin monen ikäisten kanssa. Sadutus on menetelmä, jossa vapaasti soljuva kertomus, uusi tarina syntyy vuorovaikutuksessa kertojan ja saduttajan välillä. Sadutus poikkeaa tavallisesta sadunkerronnasta siinä, että lapsen tai lapsiryhmän kertoessa aikuinen kirjaa tarinan sellaisenaan ja lukee sen kertojalle, jotta tämä voi tehdä siihen korjauksia. 

Saduttamisessa asetutaan kuuntelemaan, mitä lapset tai muun ikäiset sadutettavat ajattelevat ja minkälaisista asioista he kertovat silloin, kun kertomista ei ohjailla tehtävillä tai kysymyksillä. Sadutusmenetelmää käytettäessä ei ennakoida eikä ohjata keskustelun kulkua. Kertomusta ei myöskään arvioida. Kertoja päättää itse, mistä ja miten hän haluaa kertoa. Hän päättää myös siitä, mitä hän haluaa jättää sanomatta. Saduttaminen perustuu ajatukseen, että jokaisella iästä, sukupuolesta, kulttuurista, koulutustasosta tai vammaisuudesta huolimatta, on sanottavaa ja että jokainen, myös pieni lapsi ja iäkäs vanhus osaavat pukea ajatuksensa sadun muotoon. 

Menetelmä koostuu neljästä vaiheesta: Kertomiseen on yhdistetty tarinan sana- ja äännetarkka kirjoittaminen, sen lukeminen ja kertojan toivomien korjausten tekeminen. Välineinä käytetään kynää ja paperia. Sadutuksen alkuperäisen periaatteen mukaan lapselle ei anneta aihetta eikä tehdä johdattelevia kysymyksiä, vaan annetaan lapsen tuottaa tarinaa omista lähtökohdistaan lähtien. Lasta yksinkertaisesti pyydetään kertomaan tarina, jonka saduttaja kirjaa ylös lapsen omin sanoin sellaisena kuin lapsi on sen tuottanut. Kun lapsi on kertonut kaiken haluamansa, lapsen tuottama tarina luetaan ääneen ja lapsi saa tehdä siihen halutessaan muutoksia. 

Saduttaa voi kaksin tai aivan yhtä hyvin isommassakin ryhmässä. Sadutus myös yhdistää ja lähentää, se rohkaisee ja lohduttaa. Se antaa läheisyyden ja turvallisuuden tunteen. Sadutus pysäyttää kiireen ja auttaa keskittymään olennaiseen, sanoihin ja sanojen välissä olevan hiljaisen puheen viesteihin. Sadutusmenetelmän voima piilee siinä, että saduttaja ja kertoja asettuvat hetkeksi samalle aaltopituudelle, ikiaikaisten sadunkertojien tavoin vapaasti soljuvan tarinan vietäviksi mielikuvien ja toden rajamaille.

Sadutus on myös vuorovaikutusta. Sadutuksen avulla kuunnellaan. Se on osallisuutta ja läsnäoloa, kuulluksi tulemista korostava työväline, joka mainitaan myös lastensuojelun työmenetelmänä lastensuojelua tarvitsevien lasten ja nuorten parissa työskennellessä sekä terapiamenetelmänä. Menetelmä perustuu siihen, että jokaisella on omia kokemuksia ja niistä muodostunutta erityistä tietoa, jota kellään muulla ei ole. Kun vuorovaikutus sadutuksessa on arvioinnista vapaa, se antaa mahdollisuuden kertojalle asettaa sanansa niin, että ne aidosti heijastavat hänen omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan.

Sadutus lisää myös lasten kielellistä tietoisuutta sekä vahvistaa tarinan kerronnan ja omien ajatusten julkituomisen taitoja. Säännöllisesti satuja kertonut lapsi rohkaistuu myös kertomaan omia ajatuksiaan erilaisissa tilanteissa ja lapsen itsetunto sekä usko omiin kykyihin ja näkemyksiin vahvistuu sadutuksen myötä. Sadutuksen avulla keskustelukulttuuria voidaan myös muuttaa demokraattisemmaksi. Hiljaiset saavat äänensä kuuluviin ja puheliaat kiinnostuvat kuuntelemisesta. Sadutettavat tutustuvat toisiinsa uudelta pohjalta.  Sadutuksella on myös ryhmäyttävä vaikutus, kun yhdessä luotuja tarinoita luetaan uudelleen, niistä keskustellaan yhdessä ja mietitään miten tarina etenee. Näin ollen sadutuksen keinoin voidaan harjoittaa myös sosiaalisen kanssakäymisen taitoja ja se mahdollistaa monella tapaa niin lasten kuin nuortenkin osallisuuden ja ehkäisee syrjäytymistä

Sadutus menetelmänä perustuu alunperin psykologi Monika Riihelän 1980- luvun alussa kehittämään menetelmään hänen työskennellessään koulupsykologina. Hän on sittemmin mm. Liisa Karlssonin kanssa kehittänyt menetelmää tutkimustyönsä tuloksena. Alkuperäisten sadutuksen periaatteiden lisäksi käytän  toiminnassani  sadutusta monella muullakin tapaa erilaisissa yhteyksissä ja tarpeen mukaan kertomuksia voimme koostaa myös jonkin tietyn aiheen ympäriltä tai ihan vapaasti lapsen sen hetkisen mielenkiinnon tai tarpeiden mukaan. Sadutuksen runkona olen käyttänyt silloin tällöin myös kuvia, valokuvia tai lasten omia piirroksia, joista lapset ovat kertoneet ja rakentaneet tarinaansa yhden tai useamman kuvan pohjalta. Lapset voivat mielestäni hyvin myös itse kuvittaa kertomansa tarinan.

Sadutusta käytän myös kertaamaan tapahtumia ja retkiä tai kokoamaan tietyn teeman tai projektin lopuksi yhteen. Tällöin lapset saavat piirtää ja kertoa omia ajatuksiaan ja mieleen painuneita asioita esimerkiksi retkestä tai tietystä projektista ja kirjaan ne ylös lapsen omin sanoin. Tämä mielestäni auttaa lasta jäsentämään kokemaansa ja oppimaansa sekä kertomaan siitä. Piirrokset ja kertomukset kerään lapsen kasvunkansioon ja niihin voidaan myöhemmin näin myös palata ja muistella menneitä tapahtumia. Tämä hyväksi koettu tapa kehittää monen muun taidon ohella hyvin myös muistia, sanavarastoa, kerronnallisia-   ja vuorovaikutustaitoja, kun kokemuksista keskustellaan yhdessä. Tässä alla on yksi variaatio, miten sadutusta voi varhaiskasvatustoiminnassa käyttää tukemaan lapsen omia kerronnallisen ilmaisun taitoja. Katsopa alta maailman ympäri reissaavan kengurun tarina!

SATUILEMISIIN!

REISSUKENGURUN KERTOMUKSIA

"Kenguru hyppii, loikkii eikä lopeta,

ellei sille sitä opeta.

Täynnä sillä reppulasti,

matkaa maailman ääriin asti. 

On kengurulla iso pussi,

sieltä puuttuu punainen tussi.

iso ja pitkä, paksu ja leveä,

olenpas minä etevä!"

Harjoitteluni puheterapeutin "oppipoikana" alkaa olla pian ohi ja näyttöviikko on aivan nurkan takana. Olen jo parisen viikkoa pohtinut ja valmistanut materiaalia mukaani tähän näyttöön. Eilen 18.10. valtakunnallisena satupäivänä valmistuikin tämä sopivasti aiheeseen liittyvä lasten kielellistä tietoisuutta ja tarinankerronnallisia taitoja vahvistava materiaali. 

Idean sain tähän harjoitukseen löydettyäni kirpputorilta tämän sympaattisen kengurun reiluine vatsapusseineen. Kun näin kengurun kirpputorin hyllyllä, juolahti heti mieleeni mitä kaikkea kengurun vatsapussiin voisikaan lasten iloksi piilottaa... Tästä kengurusta tulikin sitten suomalaisen reissukissa Katti Matikaisen australialaisversio, maailmanmatkaaja Kenny Kenguru. Kenny on itseoppinut harrastelijavalokuvaaja, joka ikuistaa reissujensa huippuhetket valokuviin. Valokuviaan se säilyttää vatsapussissaan. Kenny Kenguru on muun muassa sukeltanut merikilpikonnien kanssa Tyynellä valtamerellä, ottanut päivätorkut palmujen katveessa hiekkarannalla, keinunut viidakossa orankien ja uinut meressä delfiinien kanssa. Onpa se matkustanut myös ruotsin laivalla ja seikkaillut porosafarilla lumisessa Lapissa. Ehkäpä Kenny on tavannut jopa itsensä Joulupukinkin Lapin reissullaan...

Lapsi saa siis valita Kennyn valokuvista mieluisiaan tai sitten otetaan pussista sokkona esimerkiksi kolme tai viisi kuvaa, joiden pohjalta lapsi kertoo omin sanoin Kenny Kengurun reissuista: Missä Kenny on käynyt, keitä kohdannut, mitä tehnyt, nähnyt ja kokenut? Sadutuksen periaatteita noudattaen lapsen kertomus kirjataan ylös lapsen omin sanoin ja luetaan lapselle ääneen. Näin tarinahetkestä saadaan vastavuoroinen tilanne, jolloin lapsi keskittyy myöskin kuuntelemaan ja sisäistää kertomansa tarinan paremmin sekä saa tehdä siihen halutessaan myös muutoksia. Aikuinen keskittyy myös olemaan lapselle läsnä juuri tässä hetkessä ja turvaa lapselle kuulluksi tulemisen tunteen.

Samassa yhteydessä voidaan yhdessä tutkia myös vaikka karttaa. Yhdessä etsitään kartalta Kennyn koti Australiasta ja meidän kotimaamme täältä Pohjolasta. Voidaan miettiä myös minnepäin maailmaa Kennyn reissut valokuvien perusteella ovat voineet suuntautua. Tästä materiaalista on varmasti paljon iloa myös tämän näytön jälkeenkin, kun pääsen aloittamaan taas työt. Innolla odotan, että pääsen tauon jälkeen taas niin sanoakseni sorvin ääreen! Lapsia on jo niin hirvittävän kova ikävä!

MÖRKÖ MASKOTIKSI KOULUTIELLE

" Ullakolla, nurkimmassa nurkassa,

pimeässä mattokasan takana on

M-Ö-R-K-Ö

Se siellä vaanii isona ja mustana,

kun varovasti kurkkaan ovesta.

Vaan se pelkää kyllä vähän lamppua

ja tosi paljon meidän äitiä

eikä sitä ole olemassa,

paitsi vintillä..."

(Tuula Korolainen)

Tänään 1.10. vietettiin valtakunnallista heijastinpäivää. Sen kunniaksi Neiti Näppärän, 8v. kanssa iltapuhteina puuhasimme meidän porukalle koulureppuihin killumaan heijastavat mörkömaskotit. Nämä värikkäät pikku monsterit kiiluvin silmin turvaavat kivasti lasten koulutietä, kun syksy hämärtää pikku hiljaa myös aikaiset kouluaamut. Iskäkin sai työreppuun laitettavaksi omansa, vaikka luuli jäävänsä ilman!

Materiaalina käytettiin askarteluhuopaa, sillä sitä on helppo leikata ja ommella eikä sen reunat rispaannu. Täytteeksi laitettiin vanua. Silmät ovat heijastinkangasta, joka on kiinnitetty napilla vartaloon. Parsinneulalla pistelimme maskotit kokoon ihan peruspistoin. Neitikin oppi päättelemään! Harkkosaksilla sai suuhun ja maskottien alareunaan hauskaa särmää. Maskottiin voi kiinnittää nauhan, jolla sen saa roikkumaan ja keikkumaan hakaneulalla vaikka hihaan. Me kiinnitimme niihin ompelemalla kierrerenksut, joilla maskotit kiinnitettiin reppujen vetoketjuun.

Tämäntapaiset pienet ompelupuuhat huovasta kehittävät kivasti lasten hienomotoriikkaa sekä silmän ja käden koordinaatiota. Mörkömaskotti voidaan myös ensin suunnitella paperille piirtämällä ja sitten toteuttaa kädentaitotyönä, jolloin työhön saa ujutettua hiukan enemmän projektimaisuutta. Meille tämä oli nyt vaan tällainen kiva pieni yhteinen lauantai-illan puuhahetki.